Tarinani

01.10.2021

Aluksi lämmin suositukseni with Love: Sit with it... or (ou) shit with... eli pysähdy! - mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.

Mun elämä tulitikkurasiassa (kylläkin pullistellen)

Maailma näyttää meille kaikille aivan erilaiselta omien suodattiemme läpi. Niin se näyttää erilaiselta myös samalle ihmiselle elämän eri vaiheissa. Kun katson tarinaani jälkikäteen, kuvaan sitä varmasti eri tavoin kuin olisin tehnyt siinä hetkessä tai kymmenien vuosien päästä tästä eteenpäin.

Tarinatkin muuttuvat, kun kasvua ja muutosta tapahtuu.

Elämäni onnistumisten (jollain mittapuulla merkittävienkin) siivittämänä ja kuitenkin ilman varsinaista riittävyyden kokemista kasvaminen aikuiseksi. Muiden odotusten ja hyväksynnän varmistamista naamioituna omaksi tahdoksi. Sisäisen kielletyn ja piilotellun "Mitä MINÄ oikein haluan" -mustan möykyn tukahduttamista ja siten jatkuvaa ruokkimista (tuolloin vielä tiedostamatta). Samalla suurta varmuutta, ymmärryksen kokemusta ja (myöhemmin ajateltuna näennäistä) tietoisuutta.

Ihmisenä 'valmis' kolmissakymmenissä kahden ja pian kolmen upean lapsen äitinä. Sisäisten kysymysten kumun yllättäväkin voimistuminen (syystä, jota en itse asiassa vieläkään tiedä) ja sitä seuranneet oman elämän suurimmat kriisit ja epäonnistumiset (siinä hetkessä niin niistä ajattelin), jotka johdattelivat kyseenalaistamaan ikiomia ja itse vaalimiani uskomuksia ja valintoja yksi kerrallaan. Vaikka en kai olisi edes halunnut (jos olisin oikeasti voinut valita).

Polullani avioero ja perheen särkyminen muodostui vedenjakajaksi näennäisen ehyen, repivän muutoksen ja odottavan aidomman välillä, mistä ei vielä voinut tietää yhtään mitään.

Luulotasolla 'valmiista' siis lähes yhdellä repäisyllä vastakkaiseen päähän. Sanotaan, että laastarin irrottaminen nopeasti ei satu niin paljon. En ole aivan varma enää siitäkään. Ja yksi tyttäristäni on puolestaan aivan varma, että olen väärässä (koska minun 'nopeat' laastarinpoistostrategiani hänen polvellaan...).

Aika kuluu. Olipa mitä tahansa.

Pahin näyttäytyi kuitenkin lopulta parhaana. Tässä hetkessä voimani ovat pitkälti itselläni. Nimenomaan ja juuri minulla, vaikka sen nöyrästi toteankin. Ja huomaan kyllä, kun luovutan ne muualle. Sitäkin tapahtuu. Matka siis jatkuu. Huomattavan paljon mielenkiintoisempana ja mielestäni rikkaampana. Värit ovat löytyneet. Kutsun niitä merkitykseksi.

Olen oppinut pienestä pitäen uskomaan ja sanoittamaan taitavasti sitä, mitä silmäni toteavat (näkevät itseni ulkopuolella) ja järkeni järjestelee. Verraten lyhyemmän ajan olen opetellut tietoisesti tuntemaan sitä, mitä oma sydämeni ja sisimpäni viestii. Tämä opettelu on nyt jokapäiväinen valintani riippumatta siitä, mitä kuka tahansa muu siitä ajatteleekaan tai on ajattelematta. 

Puolesta-ajattelijoita elämässäni on riittänyt tai tarkemmin ajatellen olen heille itse tilaa auliisti jaellut. Miksi? Jotta sopisin joukkoon, jotta olisin hyväksytty, rakastettu, mukana - elossa ja elämässä ylipäätään onnistunut. Jollakin oppimallani mittarilla. Muusta en tiennyt.

Tässä uudessa sydämen valinnassani pitäytyminen, sen kunnioittaminen ja sisimpäni kuunteleminen erilaisissa toimintaympäristöissä, tilanteissa ja erilaisten ihmisten kanssa samalla omaa sitkeääkin totuusmaailmaani muuttaen ei tunnu aina siis ainoastaan helpolta. Ei edelleenkään. Kuvaisinkin, että vaikeaa ja samanaikaisesti tyydyttävin sekä iloa tuottavin oppimiskokemus ikinä. Mysteeri sinällään. Muun muassa tämä seikka tekee sisäisestä kasvusta niin mielenkiintoista, vaikka hengästyttävääkin. Opinpaikkoja on edelleen tarjolla jatkuvasti, koko ajan ja ihan joka arkisessa paikassa. Tuntuu, että jopa enenevässä määrin, kun niitä alkaa havaitsemaan herkemmin.

Myönnän: Vaikeaa ja samanaikaisesti tyydyttävin sekä iloa tuottavin oppimiskokemus ikinä. Mikä mysteeri!

Koen, että oman sydämensä kuuleminen ja tunnetaidot ovat jokaisen etuoikeus, uskoakseni syntymälahjaa. Myös minun. Siitä huolimatta monet meistä oppivat huomioimaan ensisijaisesti ulkopuolisen ja opetetun 'oikean' ja vasta toissijaisesti itsensä ja sisäpuolisen ohjauksen. Myös minä. Ei siis ole lainkaan huono hetki tutkia sitä juuri nyt ja oivallus oivallukselta - tästä eteenpäin. Niin olen itse valinnut tehdä. Ja siitä olen kiitollinen.

Aina on oikeasti ihan oikea hetki. Koskaan ei ole liian myöhäistä.

Mikä sua pelottaa?

Pelko on johtanut elämääni, siis se pahimman mahdollisen jatkuva väistely

Olen pelännyt elämässäni säännönmukaisesti sitä jokapuolella vaanivaa virhettä (the big mistake), pelottavia tai vääriä tunteita ja jopa pelkoa itseään. Jopa niin paljon, että jälkikäteen ajatellen virheiden välttäminen ja pelkoihin keskittyminen on vienyt paljon enemmän huomiotani, aikaani ja voimiani kuin itse eläminen ja siitä nauttiminen. Olen keskittynyt lähinnä väistämään pahinta. Eivätkä suurin osa lukuisista rajoittavista peloistani ole koskaan edes todentuneet - eivät ainakaan tähän mennessä tai juuri sellaisina kuin niitä olen mielessäni pelännyt.

Peloista onnistui kuitenkin muodostumaan turvallinen totuuteni, vaikkakin myös kärsimystä aiheuttava sellainen. Kärsimykseenkin tuntuu tottuvan, sinänsä hurjaa ja harmillistakin. Pitkälti jopa huomaamattaan. Joskus kärsimystä on hyvin vaikea havaita, koska se näyttää niin kovasti kunnianhimolta, muiden huomioonottamiselta, hyviltä aikeilta tai muulta vastaavalta. Ja harvat läheisemme ovat niitä ja sinne asti itsensä kanssa kulkeneita, jotka voisivat auttaa turvallisesti ravistautumaan tästä illuusiosta irti. Jos joku tällainen aarreihminen lähellämme olisikin, on suuri vaara, että tiedostamattamme torjumme hänet, koska emme itse ymmärrä. Toisaalta vastuu onkin omani, joten edellä mainittu ei saisi kasvun tiellä muodostua esteeksi, vaikka se sellaiseksi kovasti mielessämme pyrkiikin.

Tunnistan monella tasolla ilmenevän pelkoni edelleen. Toiset pelot ovat mielessäni pieniä, toiset suuria. Kuolemanpelossani olen päätynyt pelkäämään eniten sitä, että petän läheiseni ja heidän odotuksensa, jos kuolen pois. En ole hyväksytty, jos kuolen. Mitä ajatuksia tämä tunnistamani pelon juurisyy sinussa herättää? Minä teen sen kanssa edelleen töitä :)

Kuitenkin ja juuri tästä syystä päätän tänään ja joka hetki joka päivä valita oman elämäni uuden ohjenuoran: "parempi hups kuin mitä jos". Miksi näin? Siksi, että luonnollisten (pelottavienkin) 'hupsieni' avulla olen huomannut voivani laajentaa elämäni karttaa ja mukavuusaluettani, mitä virheettömyys ja "pään pensaaseen painaminen" eivät mahdollistaneet. Ja viimeksi mainitut tulivat todella testatuiksi: Ne lisäsivät pelokkuuttani ja sitä myötä elämänkankeuttani, näköalattomuuttani, kuluttavan stressin määrää ja onnettomuuden kokemista entisestään. Ne lisäsivät halua etsiä syitä itsen ulkopuolelta, mistä niitä ei lopulta kuitenkaan kestävällä tavalla löytynyt. 'Hupsieni' avulla voin kasvaa, tuntea itseäni pala palalta oikeasti paremmin, avata itseäni enemmän myös rakkailleni, jotka hyväksyvät minut tällaisenaan, tehdä viisaampia valintoja ja olla onnellisempi. Onnellisempi minä. Keveämpi minä. Loistavampi minä. Murheiden ja pelkojenkin kanssa.

En halua jatkuvasti rynniä samankaltaisina toistuvista, epäonnistuvista tilanteista aina vain uusiin samanlaisiin. Haluan muuttaa 'kaavojani'. Vain niin tiedän, mikä on toinen vaihtoehtoni.

Osaatko asettaa omat rajasi?

Kiltteys ja rajattomuuteni on ohjannut ohi itsestä

Kiltteys on hallinnut valintojani, erityisesti perhe-elämässäni. Olen ollut kiltti tyttö ja olen edelleen. Osan siitä haluan säilyttää. Osaa ehdottomasti en. Tuntuu hyvältä olla hyvä muille. Vilpittömästi - siinä vaiheessa, kun on oppinut olemaan niin hyvä itselleen, että mahdollistuu aito hyvyys itsen ulkopuolelle kuitenkaan itsestään luopumatta. Se, että joku pahoittaa mielensä minun mielipiteestäni tai uudistuneista näkökulmistani, ei vaadi enää minun diplomaattista kiltteyttäni ja suunnan tai mielipiteeni muutosta. Eikä ole varmasti koskaan todella vaatinutkaan, paitsi omassa mielessäni. Tämä ajatus on minua kuitenkin pitkälti tiedostamattani ohjannut.

Suorittamisen, myötäilyn ja konfliktinpelon kiltteyttä en halua säilyttää. Sitä kipua, jossa hyväksynnän, riittävyyden ja riitojen estämisen perässä juostaan "suoritusmerkkien" ansaitsemiseksi. Lopulta saamatta kuitenkaan yhtään mitään, korkeintaan "avaria naamaan" ja syvenevän tyhjyyden.

Kiitollisuudesta elämälle voi tämänkaltaisessa kiltteydessä vain uneksia, vaikka kiitollisuutta näyttelin itsekin hienosti. Ihan kympin arvoisesti. Ei kiitos siis tälle kaavalleni. Tulen ravistelemaan itseni irti haitallisesta kiltteydestäni - peace by peace. Vaikka tuntuisi minkälaiselta tahansa. Ja tuntuuhan se.

Kiltteys hyväksynnän ja riittävyyden ansaitsemiseksi sekä riitojen estämiseksi on tuhoisaa - itselle.

Henkilökohtaiset rajani ovat olleet syvällä hukassa. Olen ajatellut niitä itsekkyydeksi. Antanut muiden valita puolestani ajatuksia tai asioita ja kävellä ylitseni. Olen ylpeillyt sillä, etten kypsyyttäni tarvitse rajoja lainkaan. Eikä muiden loukkaukset ulotu koskettamaan minua. Hymyillyt useimmiten "vahvana" ja superselviytyvänä näin jälkikäteen ajatellen kiistatta huononkin kohtelun päälle. Perustellut itselleni (ja muille) jaloin tavoittein masokistista valintaani kerryttäen samalla hitaasti, mutta varmasti sisäistä pahaa oloa. Turvallinen ajatukseni siitä, että olen jotenkin jalostuneempi kuin muut, koska pystyn tähän, on ohjannut minua surulliseen suuntaan. Rajattomana olen tehnyt hyvin aikein itselleni huonoja valintoja.

Olen väittänyt muiden olevan kyvyttömiä kuulemaan minua, vaikka en ole edes määritellyt omia rajojani - kertonut, miltä tuntuu, mitä toivon ja haluan. Tehnyt päätöksiä - minusta ja minulle. En varhaisella kasvumatkallani ehtinyt tai osannut opetella, mitä haluan ja jäin sitä ymmärtämättä pitkäksi aikaa selkeitä sisäisiä vastauksia vaille. 'Normaalistani' tulikin ajan mittaan käyttäytymiseni kaltaista ja ympäristöni tukemaa, eikä siitä ole ollut mutkatonta luopua, vaikka se ei ole matkan varrellakaan tehnyt monin paikoin hyvää.

Edelleen koen myös haastavia hetkiä tämän kasvumahdollisuuteni kanssa. Tässä vaiheessa tarinaani on hyvä vielä muistuttaa mieleen, että kaikki on kuitenkin näyttänyt koko ajan ulospäin oikein hyvältä. Mikä ei ole lopulta ainakaan vähentänyt todellisen haasteen kokoa ja vaikutuksia.

'Normaalistani' tuli ajan mittaan hyvinvointiani tukematon ja silti itseni ylläpitämä.

Lapsille sanotaan, että "rajat ovat rakkautta". Rakkaudesta itseeni ja oman hyvinvointini puolesta nyt opettelen ja kunnioitan rajojani ymmärtääkseni ja voidakseni kunnioittaa niitä aidommin myös muiden kohdalla. Oivallus oivallukselta. Valinta valinnalta.

Oletko hyvä itse itsellesi?

Yksinäisyys on ollut erityisen vaikea tunnustaa

Olen tuntenut syvää sisäistä yksinäisyyttä. Jopa porukassa. Olen tuntenut paljon häpeällistä häpeää ja syvästi syyllistävää syyllisyyttä - silloinkin, kun toiminnan tasolla en ole tehnyt mitään hävettävää tai syyllistävää. Enkä vuosiin uskaltanut puhua siitä, vaikka en edes tiedä, onko kaikki häpeä omaani vai osin jo sukupolvien kautta kertynyttä taakkaa. Olen tuntenut, että kaikki muu on tallessa ja hallinnassa, mutta itse olen päässyt hukkumaan itseltäni. Ja sitäkään en ole osannut tunnistaa tai voinut tunnustaa (koska jalouteni, kyvykkyyteni ja mikäkaikkilie). Piilottelemani on ollut paljon painavampaa kantaa kuin avoimesti kohdattu.

Piilottelemani on ollut paljon painavampaa kantaa kuin avoimesti kohdattu koskaan.

Kysymyksen edessä: "Mitä minä haluan?", olen ollut ihmeissäni ja ärsyyntynyt aikuinen - kiltti, ulkoisesti suoriutuva ihminen täysin vailla vastausta. Omaa vastaustani. Tuo on tähän mennessä elämäni yksi kummallisimmista hetkistä ja tunteista. Yht'aikaa hämmentävä, syvän surullinen sekä kaiken mahdollistava. Tilanne, jossa en tiedä, mitä itse haluan! Ja helpoin tapa paeta tuota tietämättömyyttä on ollut toisten tarpeet ja hyväksynnän haun mahdollisuudet - niitähän nimittäin löytyy. You just name it!

Voiko itsensä hukata itseltään?

Elämä on ohjannut. Elämä on TOSIAAN ohjannut :) Rivakan lempeästi pelkojeni äärelle ja sitä kautta hiljalleen niistä ulos. Yksi kerrallaan. 3 kasvun peiliäni, omat lapseni ja heidän äitiytensä, todellinen elämän eteen tuoma kasvukumppanuusaarteeni (ihmissuhteeni) sekä elämäni odottamattomat kriisit ja niitä viistäneet ihmiset, joiden edessä hallinta ei ole ollut mahdollista ja toisaalta särkyminen väistämätöntä, ovat johdattaneet minua uuteen - niin valittuani eli annettuani mahdollisuuden. Kiihkeästi ja kipeästi.

Mahdollisuuden annoin lopulta, osin pakon edessä, taisteltuani vuosia uutta tuntematonta vastaan. Pidettyäni visusti kiinni vanhasta, parhaaksi siihen mennessä ymmärtämästäni ja itse asiassa ainoasta, mistä tuolloin tiesin. Nyt pohdin, miksi muutos mahdollistuu usein vasta pakon edessä? Pohtiessani kysymystä löydän vastustelumatkaltani monta tärkeää oppia, joista nyt saan olla tietoisempi ja kiitollinen.

Se kauhistelemani tuntematon ja ne ongelmallisina häälyvät "virheet" ovat muuttaneet ja kasvattaneet minua lopulta kuitenkin eniten johdattaen itselleni epämiellyttävimpien ja pelottavimpien asioiden äärelle, jopa samaan pöytään istumaan. Jälkeenpäin tarkasteltuna juuri tuo kaikki on voinut muodostua ja muodostuu jatkuvasti suurimmaksi kiitollisuuden aiheekseni. Todelliseksi oman elämäni jalokiveksi. Sellaiseksi, josta voin ilolla jakaa myös muille.


Toivoen, että Sinä uskallat, vaikka sitten vapistenkin

Outi

Tekstiin liitetyt valokuvat: Aleksi Viitaniemi, @aleksi_viitaniemi 

Haluatko muuttaa tarinaasi?