Aikuisena luulen keskittyväni omaan elämääni sekä varjooni, mutta olenkin (turvallisen) kaukana sisäisistä haasteistani ja haavoistani peittyneenä kumppanini varjoon. Miten tässä oikein näin kävi? Kumppanini ei ole riittävän tietoinen itsestään (enkä minäkään), eikä osaa ottaa vastuuta omista tunteistaan ja toiminnastaan nähden alati oman varjonsa itse asiassa juuri minussa. Mikä osuus minulla tässä vuorovaikutuksessa sitten on, jotta sallin osaltani tämän kuvion tapahtua? Miksi magneettien navat vetävät toisiaan puoleensa eivätkä hylji, vaikka ehkä pitäisi?

Olen valmentaja ja ihminen, joka on valinnut tutkia aktiivisesti omaa sisäistä polkuaan - ajan kanssa ja jatkuvasti tietoisemmin. Silti ja ehkä juuri siksi kohtaan elämässäni verrattain usein haastavilta tuntuvia aiheita, joihin koen vielä vaikeaksi katsoa. Mistä sen sitten tiedän, jos en kerran uskalla niihin katsoa? Kun maltan olla oikein rauhassa, tarkkana ja avoimin mielin, huomaan helpommin tiettyjä aiheita, joista en välitä keskustella (ohitan). On tiettyjä aiheita, joista en kestä (vieläkään) lukea osuvia kirjoja ja on aiheita, joiden kirjoittamista itse välttelen, vaikka rakastan kirjoittamista. Tässä on yksi niistä aiheista.

Vaikealta tuntuvat aiheet sisältävät aina portin sisäiseen kasvuun.

Minkälaisen kumppanin valitsen vai valitsenko?

Ennen rakastumistamme suunnittelemme usein unelmakumppanimme. Ehkä useammankin. Niin tein minäkin. Tytöillä salaiset päiväkirjat voivat olla pullollaan erilaisten prinssivariaatioiden kuvauksia sekä barbileikit monenlaisia Ken-vaihtoehtoja, ja mitä vastaava plänääminen pojilla sitten liekään. Nykyään kaikki voipi olla toisaalta älylaitteen syövereissä. Tuo kuva tavoitellusta kumppanista on kullekin meistä hyvin erilainen ja syystä. Eivätkä rakkauselokuvien sävyttämät 'unelmavävymme' välttämättä kuvaa laisinkaan tyyppiä, jota sisäisen magneettimme napa paremmin ymmärtämättämme halajaa.

Luulemme kenties haluavamme jotain ihan muuta kuin sisimpämme kaavojen käskemänä etsii.

Joskus meitä kohtaan saattaa osoittaa kiinnostusta henkilö, josta emme itse innostu sitten lainkaan. Tuolloin olemme yleensä varmoja, että hän ei ole meille se oikea, koska se tuntuu siltä ja 'sisimpämme niin sanoo'. Keksimme helposti sadoittain syitä - sekä ulkoisia että sisäisiä - tämän ei-natsaavuuden perusteluksi. Mutta mikä sitten on se aito intuitio, johon voimme todella luottaa, ja mikä puolestaan huomaamattomien haavojemme tiedostamatonta huutamista, jotta emme vain löytäisi sitä, mitä itse asiassa kasvuumme eniten tarvitsisimme?

Onko tavoittelemamme kumppanin ihannekuva luotu huomaamattammekin lopulta sellaiseksi, että sisimpämme pysyisi mahdollisimman pitkään salassa ja elämän aikana oppimamme kasvua estävät, vaikka turvallisen tuntuiset kaavamme toisaalta vireinä? Herättääkö meitä innostamaton ihminen meissä itsessämme jotain sellaista, mitä emme edes halua katsoa ja siksi näemme hänet epäkelpona, vaikka lopulta 'epäkelpoa' olisikin se jokin, mihin emme halua itsessä katsettamme kääntää? Jos näin onkin, suurin haaste seisoo siinä, että vain harvoin ymmärrämme asiaa näin, koska totuutena säilyy kovin helposti jonkun muun puutteellisuus tai epäkelpoisuus. Se kun on niin paljon yksinkertaisempaa.

Se turva tai turvattomuus, mitä olen kotona vanhempieni huolenpidossa tai huolettomuudessa kokenut, on todennäköisimmin se, mitä myöhemmin vielä tiedostamattomana myös kumppanistani etsin. Jos lapsena turvaa on luonut usko itseen, itsetunnon terve vahvistuminen, sopivat vastoinkäymiset, joista on yhdessä puhuttu ja päästy yli sekä pyyteetön rakkaus, on helpompi etsiä samaa myöhemmin myös vuorovaikutuksesta kumppaniin. Hyvä on niin sanotusti helpompi sallia. Tuolloin rakkaudettomuus, epäaitous tai aliarviointi voisivatkin tuntua kumppanuudessa vääriltä sekä yhteiseloa estäviltä tekijöiltä.

Jos puolestaan lapsuuden turvaksi on muodostunut turvattomuus, luottamuspula sekä itseen että toisiin ja vähättely tai alituinen pieneksi muuntautumisen vaatimus syystä tai toisesta, on hyvin todennäköistä, että tuota roolia pyritään tiedostamattomasti sovittamaan itselle myös aikuisessa ihmissuhteessa. Miksi? Koska kaikessa ongelmallisuudessaan, se tuntuu kuitenkin turvalliselta ja siksi niin sanotusti myös ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Se on se, mistä ylipäätään tiedämme. Mutta onneksi ainoastaan niin pitkään, kun emme vielä tiedosta tilannetta ja sen määrättömiä mahdollisuuksia. Olennainen kysymys siis onkin, valitsemmeko itse kumppanimme vai valitseeko hänet lopulta sisäiset kaavamme, joita emme vättämättä edes tiedostamattomuudessamme tunnista?

Saman kaavan toistaminen turhauttaa!

Erotessani nuoruuden kumppanistani (kolmen lapsen äitinä), olin aivan varma, että en toistaisi samoja siinä vaiheessa virheiltä tuntuvia kaavojani enää koskaan. En milloinkaan, enkä minkäänlaisessa mahdollisessa uudessa tilanteessa tai suhteessa. Tiesin, että en voisi satuttaa itseäni enää samoin. Piste. Vaan mitäpä jälleen niin kovin luulin tietäväni...

Ajan kuluessa toisesta tunnistettujen ongelmien ruotiminen vaihtui itsessä valoon saateltavien haasteiden ja haavojen tutkimiseen, mikä oli paitsi mielenkiintoisempaa niin kasvuni ja todellisen muutokseni kannalta PALJON hyödyllisempää (Capsit on päällä syystä). Päästyäni pikkuhiljaa aidon itseni äärelle ymmärsin, että ainoastaan sisäänpäin kääntyminen varmistaisi sen, että huomiseni olisi todellisuudessa erilainen kuin eiliseni.

Ymmärsin, miten huomiseni voisi olla erilainen kuin eiliseni.

Muutosmatkani varrella ymmärsin myös kuitenkin, että turhan helposti olisin käärinyt itseni vanhoista haavoistani ja kaavoistani johtuen uudelleen aivan samanlaiseen 'pakettiin' mahdollisissa päivittyvissä ihmissuhteissani kuin olin aiemminkin tehnyt. Se olisi kaikista erohetken järjen päätöksistäni huolimatta todella voinut huomaamattanikin tapahtua, mikä on melko pelottava ajatus. Ja vaikka sen myöntäminen tuntuu nöyryyttävältä, on se silti täysin totta. Se kun ei ollutkaan tiedon tai päätöksen varassa oleva asia, vaan ennemminkin tietoinen kasvukysymys. Onneksi tämänhetkinen kumppanini on itsetuntemuksensa kasvattamisen polun valinnut, eikä välillämme ole lopulta kummaltakaan puolelta mahdollistunut tuo 'teatteri', joka meille ihmisille on niin kovin tuttua sekä taiten piiloissakin tuotettua. Sekä ihmissuhteissa, että niin paljon muussakin.

Ilmiö on moniulotteinen ja siksi itsen tutkiminen avaa aina uuden maailman😊

Tämä blogiteksti avaa moniulotteista aihetta ainoastaan pienen siivun yksittäisen esimerkin näkökulmasta. Emme siis voi lukea tekstiä ajatellen sen kattavan koko oman kokemuksemme ja sitä kautta ymmärtävämme 'homman nimen' tai toisaalta sen olevan täysin irrallinenkaan omasta maailmastamme, vaikka emme tunnistaisi siitä edes yhtään mitään. Kumpikaan ei olisi totta, vaikka usein haluaisimmekin suoran ja selkeän vastauksen avoimiin kysymyksiimme. Sisäisen kasvun saralla sellaisia kun ei ole olemassa. Ja lopulta asiat ovat kuitenkin aivan yksinkertaisia.

Lieneekö Carl Jung juuri siitä syystä kirjoittanut tämän vapaasti suomennetun tekstin: "Valaistuminen ei ole ainoastaan kirkkaiden ja valoa kestävien asioiden näkemistä, vaan pimeyden (varjojen) tekemistä näkyviksi. Jälkimmäinen on huomattavasti haastavampaa ja siksi melko epäsuosittua." Itse tulkitsen tämän tarkoittavan sitä, että vältämme viimeiseen saakka itsessämme epämieluisaan tarttumista, ja sitä ennen käytämme kaikki mahdolliset keinot kalkkiviivoille asettumista pitkittääksemme. Jos olisin itse tiennyt paremmin, mitä sisäänpäin kääntyminen saa elämässäni aikaan, olisin uskoakseni aloittanut työn jo aiemmin. Myöhäistä ei ole kuitenkaan onneksi koskaan - ei koskaan!

Muutama kysymys siivittämään sinua sisäänpäin:

Ota hetki rauhallista aikaa ja tee seuraavat kysymykset itsellesi (voit tehdä myös yhden kysymyksen kerrallaan esim. yhden/päivä). Anna vastausten muodostua ponnistelematta ja pyri hyväksymään ne ihan sellaisinaan. Mikään mieleen nouseva ajatus ei ole väärä. Jos jokin kysymys ei toisaalta tunnu saavan sisälläsi vastakaikua, siirry seuraavaan ja jätä se mieleesi muhimaan. Vastaus muodostuu ajallaan.

1. Mikä on paras ominaisuutesi (tai useampi)?
2. Miten paljon uskot itseesi? Missä se näkyy?
3. Miten paljon luotat itseesi? Missä se näkyy?
4. Mikä on elämässäsi arvokkainta? Miten suhtaudut tähän asiaan? Paljonko annat sille aikaa?
5. Kuka tekee päätökset elämässäsi?
6. Kuka päättää tulevaisuudestasi?
7. Miten KUMU voisi auttaa sinua?

Nousiko mieleesi jotain sellaista, mihin tahdot tarttua tarkemmin kiinni? Ota yhteyttä😊

Haluatko tutkia tarkemmin valmentautumisen mahdollisuuksia sekä saada jalostamiskelpoisia oivalluksia ja ymmärrystä sisäisen kasvun aiheissa tietoisemman äitiyden taajuudella? Haluatko pysähtyä kohtaamaan sisäisillä ovilla koputtelevat KUMUsi, laajentaa oman elämäsi karttaa, tehdä viisaampia valintoja ja voida rohkeasti paremmin (vielä tässä elämässä)? Vaikka mikään ei tunnu olevan just' nyt edes huonosti. Kiinnostuessasi mutsimatkailusta sisäänpäin, LIITY monien muiden äitien tavoin kasvavan KUMU-yhteisömme postituslistalle ja nappaa samalla ILMAINEN loistolahjasi nopeasti stressittömämpään äitiarkeen (eOpas, PDF, arvo 49,90€). Tätä mahdollisuutta et halua missata, eikä tarvitsekaan!