KUMUn blogisarja Kolmenmama pohtii äitiyttä, naiseutta ja ihmisyyttä kahdessa sukupolvessa ja kenties useammankin vaikutuksen yli vaihtelevissa aiheissa yhden äidin ja kolmen tyttären kokemuksina. Kolmenmama sykkii äitiyden sekä tyttäryyksien oivalluksia, mahdollisuuksia, helposti piiloon jäävää ja jokapäivänpirskahteluita, kasvavien ja alati muuttuvien tytärten ja äidin elämää äidin silmin sekä kipuja ja kivuuksia uusperhekuviossa kymmenen vuoden kivoilla ja karmivilla kokemuksilla. Kolmenmama pyörittää siis mielin määrin ihmettelyä, kysymyksiä ja vielä enemmän erilaisia näkökulmia mahdollisiksi vastausvaihtoehdoiksi. Juuri sillä raakarehellisyydellä, mihin tällä hetkellä kasvussamme yllämme. Älä 'osta' sellaisenaan, mitä kerron ja kirjoitan. Ota ajatuksia sopivasti omalle polullesi ja kasvuusi sekä omaan äitiyteesi jalostettavaksi. 

Useimmiten on tosi hienoa, että oma äiti on valmentaja, mutta välillä se kyllä on kuitenkin myös ihan älyttömän (eli v***n) ärsyttävää!

'Perhesotaa' vai parempia valintoja?

Pienimmäistä ei huvita. Ei tehdä läksyjä, ei käyttää muita mukavasti huomioivia kuulokkeita, eikä liioin omalta osaltaan hoitaa päivään sovittuja kodin yhteisiä tehtäviä, laittaa vaatteita naulaan tai edes olla hetken hieman hiljempaa. Asiat, joista on sovittu, puhuttu ja minun äidinmielestäni jo vuosien ajan kerta toisensa jälkeen toistamistaan toistettu, tuntuvat jälleen energisesti yhdentekeviltä ja samalla aivan uusilta sekä kokoluokaltaan ihan täysin mahdottomilta vaatimuksilta toteuttaa ylipäätään - puhumattakaan siitä, että mielellään ja mukavimmillaan heti. Pieni ihminen asettuu suojaamaan sitä, millä säilyttää omaa hallinnantunnettaan sekä varmistaa silmät leimuten rakastetuksi tulemistaan, ihan just' sellaisena kuin on: "En tee. Ei mun tarvi. Ni!"

Näen tilanteen. Kuulen tilanteen. Tunnen tilanteen. Myös niitä rivien välejä, joista kumpikaan ei sano ääneen mitään, vaikka ne seisovat vankasti välillämme täysikasvuisen norsun tapaan. Tiedostan täysin selvän välittömän hetken, jolloin minulla aikuisena on mahdollisuus tehdä valintani reagointini suhteen: se polku, jolla ohjaan tilannettamme luovasti ja itse "karusellista" kieltäytyen yhteiseksi tekemiseksi ja ratkaisuksi heti kättelyssä tai se toinen polku, jonka valinnalla kiepumme molemmat alta aikayksikön kietoutuvien mielten karusellissa ja synnytämme päämäärätöntä 'perhesotaa' puhtaan pahan mielen motiiveista. Lapseni seisoo edessäni uhmakkaana pyytäen itse asiassa vain täyttä huomiotani, todellista nähdyksi tulemista ja lähelle ottamista. Niin helppoa se olisi. Olisi!

Tiedostamiseni hetki on valitettavan lyhyt ja ohimenevä, enkä tunnu kokevan tälläkään kerralla syytä sen tarkempaan kuuntelemiseen. "Hei, miksen voi vain kuunnella sisimpäni ääntä?" Jälkimmäisen polun valintani hyväksyminen on mielessäni kuitenkin nopeaa ja suht' helppoa, koska se on niin tuttua ja kaavakin on jo valmiina: "olen väsynyt, vastannut ja vastaamassa satoihin vaatimuksiin yht'aikaa, myöhässä monesta, nälkäinen, jomotukset eivät anna rauhaa, kukaan ei ajattele koskaan minua ja kaikki (ihan kaikki) on ylipäätään huonosti".

Haluan tehdä toisin, mutta en vain pysty.

Taannun salamannopeasti sisäisen lapseni kautta itsekin pieneksi koululaiseksi ja aloitan omalta osaltani riitelyn, jossa paikalla on lopulta kaksi pelokasta ja emotionaalisesti ohitettua lasta (toinen vain aikuisen vaatteissa). Näen tilanteen. Kuulen tilanteen. Tunnen tilanteen. Haluan pysäyttää itseni ja tarjota lapselleni sylin, mutta en vain pysty siihen. Kuin olisin elinkautisvankina oman kehoni ja mieleni vihaisuudessa sekä turhautumisessa, sekavassa minua hallitsevassa tunteessani ja näin ei-toivotussa riitelyssämme. Kaikki menee ihan päin he....tiä😫

Mitä 'nyrkkeilykehässämme' oikein tapahtuu?

Lapsillani on ainutlaatuinen kyky saada minut omien haavojeni äärelle alta aikayksikön. Tämä fakta on käynyt vihdoin täysin selväksi. Oivallukseeni on mennyt lähes 18 äitivuotta. Ja vaikka pitkään näin jälkikäteen ajatellen ajatuksen hyväksymistä estelinkin, ei se siitä sen vähemmän todeksi koskaan muuttunut. Tällä hetkellä tutkinkin tarkemmin, miten ihmeellisen erilaiset kyvyt kullakin tyttärelläni on hieroa aivan eri haavoja sisimmässäni - toiset niistä tietoisia ja jo hieman hoidettujakin ja toiset vielä täysin tiedostamattomia, eivätkä selvästi edes täysin ajan myötä arpeutuneita.

Jälkimmäinen on aavistuksen pelottavaakin. Kuin lapsiini olisi tarttunut minusta kunkin elämänvaiheeni asioita ja taakkoja, joita he ymmärtämättään nyt nostavat eteeni vuorotellen tai välillä vähän rankastikin yht'aikaa. Välillä toivon, että olisin ollut elämässäni jo aiemmin niin viisas, että näkymättömät haavani olisivat saaneet paljon enemmän hoitoani kuin se, mitä olen näkyville vastaaville osannut antaa. On kuitenkin sangen turhaa tehdä 'kotinsa' siihen, mitä ei ole tullut tehneeksi. Mennyt on mennyttä. Nyt on nyt.

Remember that never is too late!

Aiemmin pidin tätä ominaisuutta hurjana, mutta pakollisena osana äitiyttä, jonka olisin varmasti vaihtanut pystyessäni pois. Nykyään olen kiitollinen siitä, että elämässäni on läheisiä ihmisiä, joiden peilissä minulla on mahdollisuus nähdä itsestäni kaikki. Heti, kun vain uskallan, ja siinä järjestyksessä, kun kypsyn valmiiksi omille sisäisille oivalluksilleni. Mikään ei nimittäin omaa oivallustani ja haluani ennen lähde todellisuudessa oikenemaan. Olen kiitollinen myös siitä, että aivan kaikki ei rysähdä samanaikaisesti 'nyrkkeilykehääni'. Se on mielelleni hieman kevyempää. Ja varmaa on, että saan lasteni kanssa aina uuden mahdollisuuden kasvaa.

Suuttuessani lapselleni hänen asettuessaan "En tee!" -tilaansa, tarjoilen hänelle tunneryöpyn paitsi miniosaltaan siitä, että hän ei tässä kohdassa halunnut joustaa, niin valtaosaltaan kaikesta siitä, mistä minulla itselläni on paha olo sekä vielä syvemmin siitä, miten haavani tiedostamattanikin hiertyvät triggeröimään hetkessä ilmenevää pahaa oloani. Olen itse asiassa vihainen itse itselleni, vaikka esitän hyvin vakuuttavasti olevani suuttunut lapselleni. Koska niin hetkellisesti luulen olevanikin.

Hyvä osa tästä ilmiöstä on, että tunteet virtaavat - tulevat esiin ja ulos. Kasvumahdollisuuden osa tästä ilmiöstä on se, että täysin väärä ihminen saa hämmästyksekseen osakseen paljon suuremman kuorman kuin mitä näkyvä aihe antaisi syytä. Hyvä vinkki itselleni nyt ja tulevassa onkin, että kun huomaan milloin vain reagointini olevan suhteeton itse asiaa ajatellen, peiliin katsominen ei ole pahitteeksi. Ja se kannattaa tehdä myös mahdollisimman nopeasti.

Elämä tuntuu olevan ihanan epätäydellistä.

Sanoittaminen on tuntunut hyvältä

Vaikka jälkikäteen ymmärrän sisäisen aikuisen minussa jättäneen tilanteessa niin sanotusti 'emolaivan', en saa enää valintaani valitsemattomaksi. Tilannetta seuraavat tunteet voin 1) ohittaa ja yrittää unohtaa, 2) tuntea ja antaa niiden opettaa tai 3) tuntea, hyväksyä, antaa opettaa ja hyödyntää sanoittamisen kautta lapsenikin tunnetyön ohjaukseen sekä sitä kautta hänenkin omiksi uusiksi valinnanmahdollisuuksikseen. Tuntuu nimittäin erityisen tärkeältä, että ymmärrämme meillä olevan niitä valinnanmahdollisuuksia ja maailman sisältävän lukuisia erilaisia ja vastakkaisiakin näkökulmia.

Eräässä sanoituksessa ilmaistaan, että "Kiitos ei oo kirosana". Ei mielestäni myöskään anteeksi. Palaan lapsen luo heti, kun koen olevani rauhoittuneempi ja saavuttaneeni yhteyden sisäiseen aikuiseeni. Sisäinen aikuinen varmistaa oman turvan tunteeni, jonka avulla voin olla turvaksi myös fyysiselle omalle jälkikasvulleni. Se saattaa viedä usein jonnin tovin. Pyydän anteeksi, tullaan lähemmäksi, kerron, mikä tilanteessa ja hänen toiminnassaan minua harmitti ja miksi sekä mitä se sai minut tuntemaan. Annan hänelle saman mahdollisuuden ja kuuntelen. Todella kuuntelen, vaikka kuulemani olisi täysin erilainen tarina tilanteesta kuin omani (mitä se todennäköisesti onkin). Harjoittelen pelottomuutta lapsen kokemuksen rinnalla.

Kerron lopuksi myös sen, että hän sai osakseen suuttumusta paljon enemmän kuin, mitä hänen tekonsa olisi antanut syytä. Kerron tarinanomaisesti, miksi koen tämän ylireagoinnin tapahtuneen juuri tässä hetkessä. Kerron niin tiedostaen kuin siinä hetkessä pystyn. Muuntelematta. Ensi kerralla uskon ymmärtäväni käyttäytymisestäni ja tilanteestamme jälleen enemmän. Ehkä lapsenikin. Lapseni hartiat laskevat ja hän toteaa, että ei ollenkaan ymmärtänyt, että minustakin voisi tuntua tältä. Hän istuu sylissäni, ja myrsky on tällä erää laantunut. Väsyttää.

Pohdi seuraavaa:

• Uskotko, että on oikein näyttää omat tunteesi lapsellesi? Vai uskotko jotain muuta? Mitä tunnistat uskomuksesi juuriksi eli minkä johdattamana syvimmiltäsi uskot kuten uskot? Voitko sanoa, että uskomuksesi on ehdottoman totta?
• Tunnistatko tilanteita, joissa reagoit roimemmin kuin mitä itse asia/aihe antaisi edes syytä? Miltä nuo tilanteet sinusta tuntuvat?
• Miten paljon noissa tilanteissa tapahtuu lopulta sisälläsi verrattuna siihen, mitä todella tapahtuu ulkopuolellasi?
• Saako teillä tuntea? Puhutaanko teillä tunteista? Myös kunkin vaikeammiksi kokemista? Entä silloin, kun lapsi tuntee jotain, mikä itsellesi on vaikeaa ja ehkä herättää pelkosi? Onko tämänhetkinen strategianne tunteiden kanssa ohittaminen vai opettelu? Mitä haluat strategian olevan jatkossa?

Haluatko tutkia tarkemmin henkilökohtaisen tai ryhmävalmennuksen mahdollisuuksia sekä saada jalostamiskelpoisia oivalluksia ja ymmärrystä sisäisen kasvun aiheissa äitiyden taajuudella? Haluatko pysähtyä kohtaamaan sisäisillä ovilla koputtelevat KUMUsi, laajentaa oman elämäsi karttaa ja voida rohkeasti paremmin? Vaikka mikään ei tuntuisi olevan just' nyt edes huonosti. Kun kiinnostut elämysmatkoista sisäänpäin, LIITY kasvavan KUMU-yhteisömme postituslistalle! Tätä mahdollisuutta et halua missata.