KUMUn blogisarja Kolmenmama pohtii äitiyttä, naiseutta ja ihmisyyttä kahdessa sukupolvessa ja kenties useammankin vaikutuksen yli vaihtelevissa aiheissa yhden äidin ja kolmen tyttären kokemuksina. Kolmenmama sykkii äitiyden sekä tyttäryyksien oivalluksia, mahdollisuuksia, helposti piiloon jäävää ja jokapäivänpirskahteluita, kasvavien ja alati muuttuvien tytärten ja äidin elämää äidin silmin sekä kipuja ja kivuuksia uusperhekuviossa kymmenen vuoden kokemuksella. Kolmenmama pyörittää siis mielin määrin ihmettelyä, kysymyksiä ja vielä enemmän erilaisia näkökulmia mahdollisiksi vastausvaihtoehdoiksi. Juuri sillä raakarehellisyydellä, mihin tällä hetkellä kasvussamme yllämme. Älä 'osta' sellaisenaan, mitä kerron ja kirjoitan. Ota ajatuksia sopivasti omalle polullesi ja kasvuusi sekä vanhemmuuteesi jalostettavaksi.

Jälkikäteen ajateltuna onnistun tekemisissäni aivan hirvittävän loistavasti. Ja tähän todella sopii osuvan hyvin termi "hirvittävän".

Kykenemme rinnalla oloon vain siihen saakka, mihin itsemme kanssa olemme yltäneet

Saatamme kieltää omat ja toistemme, esimerkiksi lastemme haastavilta tuntuvat tunteet, koska haluamme heidän kokevan onnellisuutta. So simple! Hyvä aie, mutta haastava ja usein täysin tiedostamaton valinta. Saatamme myös tavoitella valinnallamme tiedostamattamme ja itsekkäämmin oman tasapainomme säilyttämistä, jos ja kun emme itse ole kohdanneet omia tunteitamme. Miten ikinä tuolloin voisimmekaan asettua lapsemme tai kenenkään muunkaan äärelle vastaavassa? Haluamme kuvitella niin, mutta siihen emme todellisuudessa kuitenkaan voi yltää. Mitä ajatuksia tämä sinussa herättää?

Voimattomana ja väsyneenä turhaudun lapseeni, koska hän vihoittelee mielestäni turhasta, eikä osaa sanoittaa riittävästi todennäköistä tilanteen taustalla olevaa haluaan lähelleni. Kompastun omaan väsyneisyyteeni näkemättä niin sanotusti metsää puilta. Vihastun hetkessä luoden emotionaalista rajaa välillemme perustellen toimintani aikuismaiseen malliin kuitenkin hyvin vakuuttavasti. Jälkikäteen ajateltuna onnistun vanhempana valinnoissani aivan HIRVITTÄVÄN loistavasti.

On suuri haaste nähdä ja ajatella tutuistakin asioista toisin.

Lapsen toiminta tuntuu yksinkertaisesti vain ärsyttävältä. Omani hävettää, jos olen tuolloin yhtäänkään tietoisuuteni rippeiden äärellä. Ja jos en ole, oma toimintani tuntuu päinvastoin täysin oikeutetulta - ehkä jopa ainoalta mahdolliselta ja siinä hetkessä aivan täydelliseltä valinnalta. Mitään muuta selitystä mieleni ei nimittäin edes sietäisi. Siksi on suuri haaste alkaa nähdä ja ajatella tutuistakin asioista toisin. Vanhat ajattelumallit kun toimivat turvana, mikä kuitenkin usein hidastaa muutosta parempaan.

Tunteet ovat aina ja ikuisesti kunkin omia

Tunteeni eivät ole lapseni syy. Minä tiedän sen, ja sinä tiedät sen. Lapsen juuri senhetkiset valinnat ja kohtaamisemme vallitsevissa tiloissamme toimii ainoastaan ärsykkeenä tunnemyrskyni syttymiselle ja ilmenemiselle (+vinkkinä: samalla myös ovena uusiin oivalluksiin). Tuossa hetkessä taidan itse asiassa käydä läpi omia tyydyttämättömiä tarpeitani, haavojani ja pelkojani jäädä itse paitsi rakastavasta ja hyväksyvästä sylistä. Koska syvällä sisimmässäni koen olevani paitsi, on vaikea antaa. Erityisesti hetkinä, jolloin toimintani on enemmän tiedostamatonta kuin tiedostettua.

Koska omassa sisimmässäni koen olevani paitsi, on vaikea antaa muihinkaan suuntiin. Paitsi suurissa tiedostamattomissa luuloissani.

Tämä ei vie pois sitä, että lapseni voi ärsyttää minua ja minä lastani. Niin toki tapahtuu. Siitä ei olekaan kyse. Kyse on siitä, miten tietoiseksi olen harjaantunut tilanteen suhteellisuudesta ja itsestäni sen perustaksi, miten onnistuneesti rajaan sen vastuun itselleni, mikä minulle kuuluu ja miten onnistun sanoittamaan tunteitani haastavassa tilanteessa sekä antamaan tilaa ja kuuntelemaan toisen vastaavia. Siitä on kyse, ja sen olen kokenut monissa harjoitteluhetkissäni sekä haastavaksi että lopulta erityisen palkitsevaksi. Sekä myös todellista läheisyyttämme ja molemminpuolista kasvua vahvistavaksi. Onnistuinpa kussakin harjoitteluhetkessä sitten tai en. Miten sitä sitten mitataankaan.

Työn hedelmät näyttäytyvät usein jälkikäteen ja yllättävät iloisesti.

Suojaudutko vai uskallatko antautua?

Syvien pelkojen ympärille on helppo rakentaa suoja, läpäisemätön este kenen tahansa lähelle pääsyyn, myös omien lasten. Edellä kuvaamassani ilmiössä haluan siis samanaikaisesti aikuisenakin syliin ja estän sen myös itseltäni tehokkaasti. Niin toimii lapsenikin. Ja minä suhteessa lapseeni. Lapselle se on raakileisuuttaan vielä luonteva ja ymmärrettäväkin toimintamalli, jossa hän on oikeutettu aikuiseen ohjaukseen muodostuneista ja alati muodostuvista suojista jo varhain vapautuakseen. Minulle aikuisena tapa on jo mahdollisesti harhaanjohtavaksi totuudeksi muodostunut ja samalla täysin toimimaton. Eli se ei johda mihinkään ratkaisevaan, vaikka sitä toistuvasti toteuttaisinkin. Tätä luuppia me aikuiset (lapset) usein ympärillämme suuntaan jos toiseenkin pyöritämme. Osoittaen samalla syyttävällä sormella itsemme ulkopuolelle. Mitä voimme todella siis odottaa kasvavilta lapsiltamme?

Muun muassa tällaisen arkisen haasteen edessä ovat omat haavani alkaneet paljastua ja sitä kautta jo ruostuneet lukkoni aueta. Äitiys on huikeampi matka kuin olin ikinä voinut kuvitellakaan. Kiitän, että uskaltauduin tietoisemman kasvun ovelle ja siitä sisään - kaikkineen sekä myös äitiyden saralla. Matka jatkuu ja harjoitusta on tarjolla ihan joka päivä. Mitä tietoisemmaksi tulen, sitä paremmin hahmotan runsaat sisäisten oivallusteni paikat. Ja niin elämä muuttuu.

Elämä muuttuu! Kun itse annan mahdollisuuden.

Ärsyttääkö minua sitten vielä? Usein edelleen. Kuulen myös tarvittaessa ja melko matalalla kynnyksellä tarkkanäköisen kysymyksen: "Mikä sua äiti nyt ärsyttää?" Nykyään olen kuitenkin useimmiten "hereillä" ja voin valita vastuunkantoni ja oman etenemiseni suunnan. Se tuo elämään sellaista hyvää hallinnan tunnetta. Ja välittää hyvää oloa omasta sisäisestä harmoniastani myös ympärilleni. Sitä haluan. Mitä kasvumatkani ja muutokseni opettaa lapsilleni? Sen saan uskoakseni tietää sitten myöhemmin.

Be brave:

Etene vaikka pieni askel kerrallaan. Etene kuitenkin. Älä anna itsesi jäädä paikoillesi, vaikka se näennäisen helpolta lyhyellä tähtäimellä tuntuisikin. Silloin et voi löytää. Ja se vasta harmillista olisikin. Elämä kun lienee paljon merkityksellisempi seikkailu, kun osaamme aavistaakaan. Sekä äitinä, että kaikin puolin muutoinkin.

Haluatko tutkia tarkemmin henkilökohtaisen tai ryhmävalmennuksen mahdollisuuksia sekä saada jalostamiskelpoisia oivalluksia ja ymmärrystä sisäisen kasvun aiheissa äitiyden taajuudella? Haluatko pysähtyä kohtaamaan sisäisillä ovilla koputtelevat KUMUsi, laajentaa oman elämäsi karttaa ja voida rohkeasti paremmin? Vaikka mikään ei tuntuisi olevan just' nyt edes huonosti. Kun kiinnostut elämysmatkoista sisäänpäin, LIITY kasvavan KUMU-yhteisömme postituslistalle! Tätä mahdollisuutta et halua missata.