KUMUn blogisarja Kolmenmama pohtii ihmisyyttä ja naiseutta kahdessa sukupolvessa ja kenties useammankin vaikutuksen yli vaihtelevissa aiheissa yhden äidin ja kolmen tyttären kokemuksina. Kolmenmama sykkii äitiyden sekä tyttäryyksien oivalluksia, mahdollisuuksia, helposti piiloon jäävää ja jokapäivänpirskahteluita, kasvavien ja alati muuttuvien tytärten ja äidin elämää äidin silmin sekä kipuja ja kivuuksia uusperhekuviossa kymmenen vuoden kokemuksella. Kolmenmama pyörittää siis mielin määrin ihmettelyä, kysymyksiä ja vielä enemmän erilaisia näkökulmia mahdollisiksi vastausvaihtoehdoiksi. Juuri sillä raakarehellisyydellä, mihin tällä hetkellä kasvussamme yllämme. Älä 'osta' sellaisenaan, mitä kerron ja kirjoitan. Ota ajatuksia sopivasti omalle polullesi ja kasvuusi sekä vanhemmuuteesi jalostettavaksi.

Sä oot oma supervoimasi. Vaan miten käytät kykysi?

Kannustetekstit eivät yksin riitä!

"Asetu nuoren rinnalle." "Ole läsnä." "Kuuntele!" "Ymmärrä!" Nämä ovat muutamia niistä lukuisista viime aikoina silmiini osuneista lehtikirjoitusten aiheista, blogihuomioista, meemeistä tai bussipysäkin mainosteksteistä, joilla kannustetaan muistamaan nuoren ääreen asettuminen. Säännöllisesti ja avoimesti. Koska se on tärkeää ja sitä tarvitaan. Etenkin näinä epävakaina ja sitä kautta pelottavinakin aikoina. Vaikka olemmekin kuulemma maailman onnellisin kansa.

Omasta kokemuksestani ja ympäristöäni seuratessani voin kuitenkin hahmottaa, että tuota ei tule koskaan pelkillä huomiotekstein kannustamisilla tapahtumaan, jos ja kun emme tiedä yhtään, miten se edes todella tehtäisiin.  Ensiksi omalla kohdallamme ja sen jälkeen toisten. Ja toisaalta - jos vain suostumme luulemaan, että siinä onnistuisimme ihan vain automaattisesti tekemättä mitään, tuottamalla etäältä ainoastaan näennäisen huolehtivia kannusteita, menemme asian kanssa oikeasti aivan metsään tai ainakin pitkälti vääriin suuntiin. Niin olen mennyt minäkin - aivan metsään! Tarvitsemme kipeästi tietoisuutta. Ei siis lisää tietoa - vaan tietoisuutta.

Meidän aikuisten ja vanhempien haasteeksi tuntuu muodostuvan se, että oma sisäinen karttamme ei yllä niin lavealle, että voisimme todella tukea lapsiamme ja nuoriamme. Tehtävä onkin kieltämättä monin tavoin haastava. Jos emme kuitenkaan suostu myöntämään mahdollista kyvyttömyyttämme, päädymme liian helposti erilaisiin äkkivääriin suojakeinoihin kuten kiireeseen, aukottomaan tietämiseen, ylimielisyyteen tai vaikka voimattomuuteen. Totuus kuitenkin on, että riittävän tietoisina voimme antaa tukemme, vaikka olisimme sitten kiireisiä, tietäviä, ylimielisiä ja siihen päälle vielä voimattomiakin.

Riittävän tietoisina voimme antaa tukemme.

Nuoret ovat kiistatta älykkäitä. Vaikka he rypisivät kuinka nuoruutensa vimmassa tehden tosi hassuja valintoja, he kyllä tuntevat, mitkä sanat ovat todella tarkoitettu heille ja mitkä eivät. Tästä syystä aikuisen ja vanhemman omat sisäiset tutkimusmatkat sekä kasvuun liittyvät muutosvalinnat eivät ole ainoastaan hänen itsensä hyväksi, vaan mitä mittavimmassa määrin myös erityisesti vielä kotona asuvan lapsen ja nuoren hyväksi. Miksei aikuisemmankin.

Miksi siis hukkaamme aikaamme tilanteessa, jossa jälkikasvumme viettää aikaansa vielä läheisyydessämme? Voimmeko irrottaa itsemme vastuusta, kun lapsemme/nuoremme ei kykene hyödyntämään sisäistä supervoimaansa tai ei ehkä edes usko siihen? On liian helppo sanoa: "Pyh, koko juttu on pötypuhetta!" Mutta entä, jos ei olekaan? Jos kyse onkin vain siitä, ettemme edes itse tiedä, mistä aloittaa? Pelkäämme ehkä sitä suurta ja noloa epäonnistumista kaiken oletetun panostuksen jälkeen? Tai metsään menoa ilman panostusta.

Epäonnistuminen vanhemmuudessa kun on yksi varmasti eniten pelätyistä ja peitellyistä tabuistamme. Huolimatta siis siitä, että asian peittely ja ohittelu ei muuta mitään lapsen/nuoren kokemuksesta ja kasvun todellisista avaimista. Korkeintaan haastaa tilannetta vain entisestään. Niin kuin kaikki asiat, joiden sanotaan olevan toisin kuin ne todellisuudessa ovat.

Äitiys on yks' parhaista kasvumahdollisuuksista!

Tartu kiinni helposti käsilläsi oleviin KUMU Valmennuksen verkkovalmennuksiin. Verkkovalmennukset on suunniteltu itsenäisesti läpikäytäviksi ja siten vaikuttaviksi. Ne toimivat hyvin siis ihan sellaisinaan. Voit kuitenkin yhdistää verkossa valmentautumiseen myös henkilökohtaiseen hyvinvointivalmennukseen tehostamaan itsenäisestikin vaikuttavan verkkovalmennuksen kokonaisuutta sekä sisäisen kasvun mahtavia mahdollisuuksia (esimerkiksi 1-3 x 60 min). Kysy matalalla kynnyksellä lisää henkilökohtaisesta valmennuksesta sekä sen tarjoamista mahdollisuuksista.

Miten nuori sitten oikein kokee tulevansa kuulluksi?

Soitan kymmenvuotiaalleni. Se tuntuu edelleen myös riipaisevalta, kun eroperheen vuoroviikkorytmissä lapset ovat isänsä luona, enkä minä äitinä ole tuolloin fyysisesti heidän lähellään. Lapsi on kaverilla yökyläaikeissa, mutta päätä on kuulemma alkanut särkemään. Keskustelemme siitä, mitä tässä tilanteessa voisi olla viisasta tehdä, jotta mahdollinen yökyläily vielä onnistuisi, eikä haaste yltyisi ylitsepääsemättömäksi. Puhelun lopuksi huikkaan soittavani hieman myöhemmin uudelleen kysyäkseni uudemman kerran kuulumisia.

Soittaessani jälleen tyttäreni on kotosalla. Ei kuulemma ole jatkamassa yökyläilyään. Kysyn löysikö hän tarvittaessa lääkettä särkyyn, mutta vaikutti siltä, että tarve ei ollutkaan enää niin suuri, koska ei ollut sitä vielä ottanut puheeksi, eikä kuulostanut tulkintani mukaan myöskään kovin tuskaiselta. Keskustellessamme hän yhtäkkiä totesi, että ehkä päänsärky johtuikin siitä, että häntä pelotti. Kysyin mikä häntä mahdollisesti pelotti. "En tiedä." hän aloitti. "Ehkä vain yökylään jääminen tällä kertaa." 

Jatkoimme keskustellen hienoista mahdollisuuksista joskus uskaltaa ja joskus ei. Siitä, miten omia fiiliksiään voi kuunnella ja kunnioittaa ja siitäkin, miten upea fyysinen kehommekin on, kun opimme sitäkin pikkuhiljaa kuuntelemaan. Lopetimme puhelun. Pää ei tosiaan tainnut olla enää kipeä. Tyttäreni, joka ei ole innostunut omien sanojensa mukaan tunteista puhumisesta ja lopettaa usein keskustelut niistä lyhyeen yllätti minut jälleen kerran. Hieno keskustelu ja ihan 'puskista'. Vaatimuksena ainoastaan ääreen asettuminen ja aito kuunteleminen. Äitinä sain mahdollisuuden kuulla. Minulla oli oikeus kuulla.

Tein kotosalla kokemukseni innoittamana niin sanotun välipalakyselyn siitä, mikä lapsesta/nuoresta tuntuu olennaiselta sen suhteen, että voi kokea tulevansa todella kuulluksi. Alla kokoamani anonyymit vastaukset kuulluksi tulemisen edellytyksiin:

• Kun tilanteessa ei ole muita (esim. sisaruksia), onnistuu kuulluksi tuleminen parhaiten.
• Kun yhdessä oleminen kuuntelutilanteessa toteutuu monin eri tavoin samanaikaisesti. Esimerkiksi keskustelun ohessa lähellä oleminen, silittäminen, eri aistien käytön huomioiminen.
• Kun näkemys ja mielipide todella kuunnellaan - loppuun saakka, vaikka se ei toisesta/muista olisi edes niin kiinnostavaa. Ei ignoorata, vaan jollain tavalla vastataan ja luodaan todellista dialogia.

Alla kokoamani anonyymit vastaukset sen suhteen, mikä ehdottomasti puolestaan estää kuulluksi tulemisen kokemista:

• Keskusteluspotin 'varastaminen'. "Kun esimerkiksi äiti puhuu ja ottaa tilan (vaikka neuvoakseenkin), eikä vain kuuntele ja ole läsnä." Kuuntelu on se juttu!
• Yläpuolelle asettuminen. Asian tai lapsen/nuoren yläpuolelle asettuminen, mistä tahansa syystä (vaikka vanhemman omasta pelosta tai 'kartan' loppumisesta) tuhoaa huolella koko kuulluksi tulemisen kokemuksen.
• Kuuntelija selaa puhelintaan tai hänen huomionsa on kiinnittynyt koko ajan jonnekin muualle. Joko näkyvästi tai näkymättömästi (energia).

On muistettava, että kokemuksia on juuri niin monia kuin on kokijoitakin. Tämä listaus ei siis voi millään olla kaiken kattava. Sinun, minun ja meidän on mahdollista tutustua lähinuoriimme ja selvittää tilanne juuri heidän kokemuksenaan. Siitä alkaa muutos, eikä vierivä kivi tässäkään asiassa tule sammaloitumaan. Kunhan emme vain kuvittele jo etukäteen tietävämme aivan varmasti. Emme nimittäin tiedä kuitenkaan. Ja jos tiedämme, se on useimmiten sitä, mitä haluamme tietää - ei sitä, mitä todella tarvitsisi tulla nostetuksi esille.

Nuoruus on joustavaa aikaa vaihtaa näkökulmaa

Oletko löytänyt itsesi jo aikuisikään ehdittyäsi pohtimasta, miten hienoa olisi ollut, jos joku olisi jo lapsena monipuolistanut ja haastanut näkökulmiasi turvassa, ollut tietoisempi siitä, opastaako sinua vain oman näkökulmansa tielle vai antaako mahdollisuuden kasvattaa aivan omaa polkua, ollut tietoisesti tartuttamatta sukupolvien ketjussa kulkevia tapoja ja haasteitakin sekä ollut riittävän rohkea asettumaan viereesi hädänkin hetkellä? Minä olen.

Ainoa, mihin voin kuitenkin juuri tässä hetkessä vaikuttaa on oma itseni ja oman tietoisuuteni rikastaminen oman ja lasteni hyvinvoinnin yhä paremmaksi turvaamiseksi. Niin pitkälle kuin äitinä heidän elämäänsä saan tukea. Kenenkään puolesta kun sitä ei voi elää, vaikka itse selvästi joskus niin haluaisinkin. Onneksi se ei ole mahdollista.

Olen äiti ja valmentaja sekä sisäisen kasvun matkan valinnut. Silti minun on paikoin paljon vaikeampi asettua omien lasteni ääreen kuin esimerkiksi heidän ystäviensä. Vaikka kysymykset ja ongelmat olisivat aivan samojakin. Miksi näin? Toisen lapsi, minulle vieraampi ihminen, ei onnistu koskettelemaan haasteillaan minun henkilökohtaisia haavojani ja epävarmuuksiani. Tästä syystä onnistun jättämään itseni vuorovaikutuksessa sivuun ja olemaan läsnä vain ja ainoastaan toiselle. Olemaan kiinnostunut. Todella.

Omien lasteni haasteet koskettelevat puolestaan ja lähes aina omia haavojani, liittyivätpä ne sitten omiin lapsuuden kokemuksiini puhumattakaan kokemuksistani ja riittämättömyyden tunteistani äitinä. Kaikkeen tiedostettuun ja etenkin vielä siihen tiedostamattomaan. Siksi heidän kanssaan ohjaudun paljon helpommin harhateille, en pysty jättämään itseäni vuorovaikutuksessa syrjään, taannun milloin minkäkin ikäisen pikkutytön tai nuoren naisen tasolle ja löydän itseni taistelemasta oikeassa olemisesta tai puolustautumasta villisti. Tuolloin en ole enää läsnä. En sen enempää heille kuin itsellenikään. En kuule, enkä ymmärrä.

Olemme oppineet luottamaan siihen, että omat vanhemmat ovat lapsensa ne parhaiten tuntevat ja luotettavimmin tukensa antavat. Tämä on vahva yhteiskunnallinenkin uskomus tai illuusio. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole - etenkään, jos vanhempi ei ole tiedostanut omien perusteidensa rehellisyyttä vuorovaikuttaa rohkeudella (herkkyydellä), kuulevasti ja vaikuttavasti.

Jos vanhempi ei käytännössä tunne itseään eikä varjojaan, on hänen mahdoton tuntea yhtään syvemmin lastaankaan - oikeasti. Pidetäänkin yhä paremmin huolta siitä, että uskallamme olla läsnäolevia ja haavoittuvia vanhempia. Matka tuntuu olevan molemminpuolinen aktiivinen ja muuntuva dialogi: Me vanhemmat ohjaamme kyllä lapsiamme (hyvässä ja pahassa eli tietoisemmin tai tiedostamatta). Vastapalloon lapsemme tarjoavat meille jatkuvasti mahdollisuuksia kasvaa ja näin ollen muuttaa valintojamme myös heidän suhteensa sekä aktiivisessa opastuksessaan. Great to be mom!

Haluatko tutkia tarkemmin henkilökohtaisen tai ryhmävalmennuksen mahdollisuuksia sekä saada jalostamiskelpoisia oivalluksia ja ymmärrystä sisäisen kasvun aiheissa äitiyden taajuudella? Haluatko pysähtyä kohtaamaan sisäisillä ovilla koputtelevat KUMUsi, laajentaa oman elämäsi karttaa ja voida rohkeasti paremmin? Vaikka mikään ei tuntuisi olevan just' nyt edes huonosti. Kun kiinnostut elämysmatkoista sisäänpäin, LIITY kasvavan KUMU-yhteisömme postituslistalle! Tätä mahdollisuutta et halua missata.