Voiko vahvuuteen sairastua?
Vahvuus mielletään yleisesti vastakohdaksi heikkoudelle. Yhteiskunnassamme on vahvuutta selvitä yksin, osata yksin ja olla turvautumatta toisiin. Vahvat ovat yhteisömme osaavia, tehokkaita, tietäviä ja taitavia jäseniä. Vahvat selviävät elämässä, heikot puolestaan sortuvat. Vahvoilla ei ole näkyviä tai ainakaan muille myönnettyjä heikkouksia. Heikkous on vahvuutta ihannoivassa kulttuurissamme puolestaan halveksuttavaa. Se tuo esiin ihmisyyteemme sisältyvän rajallisuuden, kykenemättömyyden ja haavoittuvuuden.
Sairaus nimeltään vahvuus
Kulttuurimme palvoo avoimesti vahvuutta, suoritusta ja tehokkuutta. Se, mitä me teemme on tullut tärkeämmäksi kuin se, mitä me olemme. Siksi tällaisessa kulttuurissa heikkous rinnastetaankin sairaudeksi, josta ihminen pitää jollain tavalla parantaa. Entä jos on kuitenkin niin, että vahvuutta palvova kulttuurimme onkin huomaamattaan sairastunut itse? Olemmeko alkaneet uhraamaan vahvuuden alttarilla elämässämme kaiken - itsemme ja omat lapsemmekin? Onko vahvuudesta ja vahvasta ulkokuoresta tullut paradoksaalisesti sitä palvoessamme lopulta suurin heikkoutemme?
Se, mitä me teemme on tullut tärkeämmäksi kuin se, mitä me olemme.
Vahvuus oireilee erilaisin tavoin
Vahvuus oireilee meillä erilaisin tavoin. Olen itse sairastanut tätä tautia ison osan elämästäni, ja minulle se on oireillut näennäisenä riippumattomuutena toisista ihmisistä. Sairastumiseeni johti ensisijaisesti traumaattinen lapsuuteni ja nuoruuteni. Ennen täysi-ikäisyyttäni ehdin asua viidessä eri perheessä ja äitini löysin ekaluokkalaisena koululaisena kuolleena kotoa. Kehitin automaattisesti kokemusteni pohjalta vahvan identiteetin, jossa en halunnut aikuisena tarvita ketään - olla kenestäkään toisesta millään tavalla riippuvainen.
Halusin olla vahva, selvitä itse ja tehdä muihin vaikutuksen sillä kiitetyllä strategialla, etten tarvinnut avukseni toisia ihmisiä. En päästänyt ketään oikeasti lähelleni, en edes silloista kumppaniani, koska heikkouteni ja haavoittuvuuteni olisi ollut tuolloin aina vaarassa paljastua. Miksi antautuisin vaaraan tulla satutetuksi toisten ihmisten toimesta vielä aikuisenakin? Kyllä lapsuus ja nuoruus riittivät kiitos oikein hyvin! Paradoksaalista on, että ollessani ulkoisesti riippumaton ja "vahva", yksinäisyyteni sekä todellisen yhteyden puute toisiin ihmisiin oli oikeasti totta ja sattui minuun jatkuvasti.
Keinomme ilmaista vahvuutta ja paeta heikkoutta vaihtelevat. Toiset meistä esiintyvät vahvasti tietämisellään ja toiset vahvasti tekemisellään. Niin monet jalotkin tavat kätkevät allensa piilottelun ja pakenemisen katalan motiivin. Esimerkiksi vahva hengellisyys voi olla yksi tapa peittää toisilta oma todellinen heikkoutensa. Siinä oma haavoittunut identiteetti ulkoistetaan ja kätketään Jumalan selän taakse, jotta omaa haavoittuneisuutta ja heikkoutta ei tarvitsisi kohdata. Sama tapahtuu kiltin ja reippaan tytön roolissa, mikä muodostuu niin helposti myös omaksi 'aatteekseen'. Suojakeinoja on valtava määrä. Olennaisinta on, että oppii tunnistamaan omansa.
"Perin kummallista, Valon Soturi miettii itsekseen. Olen tavannut monia, jotka yrittävät näyttää itsestään ensimmäiseksi pahimmat puolensa. He peittävät sisäisen voimansa aggressiivisuuteen ja naamioivat yksinäisyyden pelkonsa riippumattomuudeksi." - Paolo Coelho, Valon Soturin käsikirja
Haluatko enemmän kepeää vahvuutta arkeesi ilman jatkuvaa suorittamista ja stressin pakkoylläpitoa hallinnan tunteen saavuttamiseksi?
Lataa KUMUn ILMAINEN valmentavan eOpas (PDF, arvo 49,90€). Saat sen heti käyttöösi!
👇
Vahvana yksin
Oman vahvuuteni kehittymisen polku ei ole mitenkään ainutlaatuinen ilmiö. Se on universaali kaava siitä, kuinka me vahvoina suljemme itsemme toisiltamme. Kehitämme itsellemme vahvan oloisen identiteetin kaavoineen, jonka avulla opimme peittämään muilta todellisen heikkoutemme - aidon ihmisyytemme. Kulttuurimme taipumus ihailla vahvuutta ja paeta heikkoutta näkyy myös suhtautumisessamme ikäihmisiin. Palvomme nuoruutta ja halveksumme ikääntymistä ikään kuin ikääntyminen ja siihen liittyvä hauraus ei kuuluisi luonnollisena osana elämän kauniiseen kiertokulkuun. Ja kuitenkin se koskettaa meistä kaikkia.
Rakennettuamme vahvan ulkokuoren saatamme asua ja elää toisen ihmisen kanssa ja olla silti täysin yksin ja tavoittamattomissa. Me puhumme yksin, kuuntelemme yksin, lomailemme yksin, harrastamme seksiä yksin, syömme yksin, juhlimme yksin, pelkäämme yksin, nukumme yksin ja itkemme yksinäisyyttämme yksin. Näennäisesti joku voi olla lähellämme, mutta sisäisesti olemme tavoittamattomissa. Olemme vahvoja, tavoittamattomissa ja yksin saattaen samalla kaivata toista lähellemme hämmästellen, miksi kukaan ei ole tulossa?
Onko tämä sitten todellista vahvuutta? Ei se ole. Se on näennäistä ja valheellista tiedostamattomasti suojaksemme luotua "vahvuutta". Se on vahvuutta, jolla pyrimme todellisuudessa kätkemään oman heikkoutemme ja haavoittuvuutemme. Tällainen tiedostamaton valheellinen vahvuus yhteiskunnassamme usein kuitenkin mielletään vahvuudeksi ongelmallisin seurauksin.
Haluatko aloittaa mutsimatkan sisäänpäin?
Haavoittuneena vahva
Vahvuuden harhakuva ei ole ainoastaan meidän aikamme ihmisten kasvuhaaste. Henkiset opettajat ovat kautta aikojen puhuneet heikkouden ja haavoittuvuuden olevan perusta ihmisen todelliselle henkiselle kehitykselle ja kasvulle. Heidän mukaansa heikkous on lähtökohta sille, että korkeampi tietoisuus pääsee toimimaan ihmisen elämässä. Kun egon asema sisäisessä hierarkiassamme alkaa heiketä ja sieluumme kätkeytyvä tietoinen viisaus alkaa puolestaan päästä esiin, muutos tietoisuudessa ja toiminnassamme on väistämätön.
Omavoimaisuutemme eli oman heikkouden kätkeminen vahvuudella estää todellisen identiteettimme syntymän ja ilmentymisen elämässämme. Näennäisellä vahvuudella sulkeudumme itseltämme, muilta sekä koko elämältä miettien samalla, miksi olemme aina yksin? Silloinkin, vaikka olisimme toisten kanssa käytännössä yhdessä.
Kun on tottunut olemaan näennäisen vahva ja sulkeutunut, vaatii suunnatonta vahvuutta antautua haavoittuvaksi. Usein elämässämme tarvitaankin joku kriisi tai useampikin sellainen, joilla rakkaus kykenee murtamaan egomme vahvan suojakuoren ja vapauttamaan jälleen sielumme 'perhosen lentoon'. Kun uskallamme alkaa myöntämään ja mieltymään jälleen heikkouteemme, uskallamme olla jälleen haavoittuvia - uskallamme olla jälleen ihmisiä. Näin meistä alkaakin tulla paradoksaalisesti vahvoja, kun emme yritä enää peittää vahvuudella heikkouttamme.
Kompastumme outoihin asioihin, jotka ovat niin piilossa ja samalla niin ilmeisiä. Kompastumme siihen, että uskomme asian olevan toisin kuin se todellisuudessa on. Ja siihen, että käytämme energiaamme enemmän asioiden peittelyyn kuin todellisen ongelman löytämiseen ja sen oikeanlaiseen kohtaamiseen. KUMUssa pureudutaan ja ratkotaan just' niitä asioita ja kysymyksiä, jotka usein ohitetaan, vaikka niihin jatkuvasti kompastellaan. Mikään kysymys ei ainakaan omalla kohdallani ole ratkennut tähän mennessä pointtaamalla toisissa olevaa puutetta omani peittelemiseksi.
Tarvitsemme toisia eheytymiseen ihmisenä
Ihmiskokemuksessa kehittyäksemme tarvitsemme yhteyttä toisiin ihmisiin. Toisten ihmisten kanssa me haavoitumme ja eksymme itsestämme. Toisten kanssa me eheydymme ja löydämme itsemme. Kumpikin vaihe kehityksessä tapahtuu yhdessä toisten ihmisten kanssa. Haavoittuneena on vaikea päästää muita ihmisiä lähelle, vaikka se olisi luonteeltaan eheyttävääkin. Tämä on ollut yksi minun suurimmista kasvuhaasteistani. Oma näennäinen "vahvuuteni" onkin muodostunut näin oman eheytymiseni esteeksi.
Ihmiset, jotka uskaltavat puhua haavoistaan ja olla avoimesti haavoittuvia herättävät usein ihailumme, koska he muistuttavat meitä siitä, mitä on olla ihminen. He ovat eheitä, koska he eivät enää pakene ja peittele vahvuudella heikkouttaan, vaan ovat hyväksyneet heikkouden eheäksi osaksi itseään. Vain ihminen, joka uskaltaa olla heikko, voi olla myös eheästi vahva ja löytää todellisen vahvuutensa. Elämä on kyllä yhtä pyhää paradoksia.
P.S. Tarvitsetko ohjausta oman tarinasi muuttamiseen? Käy tutustumassa alla olevaan KUMU Valmennuksen verkkovalmennukseen!
