En tiedä.
Leikitään ajatuksella, että ihmisen elämän aikaisen sisäisen kasvun kokonaismäärä määräytyisi sen mukaan, miten syvälle itseensä hän on ollut valmis sukeltamaan ja uskaltautunut näkemään sekä oivaltamaan aina tiettyyn ikäävaiheeseen mennessä. Eli kasvu etenisi niin sanotusti 'aalloittain' pikkuhiljaa laajentuen ja syventyen. Eikä ohitukset tai vaiheiden ylittämiset tässä ajatusleikissä olisi mahdollisia.
Olisiko tuolloin suurta viisautta kääntyä sisäänpäin muun elämän ja fyysisen kasvun ohessa jo mahdollisimman varhain? Eikä tässä ajatuksessa ole nyt kyse minkäänlaisesta vertailusta - ei sen enempää sisällä suhteessa itseensä kuin ulkoisesti muihinkaan. Ihmeellisen ihmettelyä lähinnä.
Minkälaisia ajatuksia tämä sinussa herättää? Ethän muuten suodata - tunnet kyllä tunteet, jotka tulivatkin jo. Vähintään 8 minuutin kuluessa ne myös menevät ja hellittävät otteensa, jos et sitten tartu niihin itse tiukasti kiinni.
Kaikelle taitaa olla oma oikea aikansa?! Vai miten tää menee?
Tämän ajatuskaavan mukaan: Jos aloittaisi syväsukelluksen jo varhain eli mahdollisimman nuorena, aikaa olisi enemmän käytössä väistämättömästi kerroksittaiseen (sipulimaista se todella on) sisäiseen oivaltamiseen. Edelleen käytössä oleva aika tulisi myös hyödynnettyä, jos oletuksena on, että oivallukset pitäisivät yllä intensiivistä kiinnostusta aina seuraaviin steppeihin ja välietappeihin. Eli ihminen ei haluaisi lopettaa kasvuaan kesken, kun on alkuun päässyt.
Toisaalta siis mitä pidemmälle elämän iltaan tämä aloittaminen sitten venyisi, sitä vähemmän aikaa kokonaisuudessaan jäisi, vaikka kiinnostus lopulta heräisikin. Vähempikin sisäinen kasvu on toki niin sanotusti aina 'kotiin päin'. Emmekä toisaalta myöskään voi tietää, miten pitkän kasvuloikan meistä kukin missäkin ajassa sitten todellisuudessa kykenisi tekemään. Eikä tässä ajattelussa edes mennä syvemmin tilanteisiin, joissa ihminen repäistään trauman, sairauden tai muun vahvan kokemuksen kautta rivakasti muutoksen äärelle. Tämä jää mahdollisesti siis selvittämättömäksi mysteeriksi, jos et sitten päätä kokeilla itse.
Kenties kokeilet itse. Sitten tiedät. Omalta kohdaltasi.
Oppiiko se vanha koira sitten niitä uusia temppuja?
Itselläni ei ole ollut koiraa, enkä todenpuhuakseni koskaan uskonut sellaista haluavanikaan. Nyt tunnen kokevani kuitenkin jonkinlaista koirakuumetta (tai mitä tämä onkaan), enkä edes vielä ymmärrä, mistä ja miksi se tuli tai mihin ihmeeseen se on menossa. Nautin tästä tunteesta ja tietämättömyydestä, koska uskallan luottaa, että oivallukseni ja koirankin aika kyllä koittaa, kun ja jos on koittaakseen. Tämä kyseinen asia on minulle niin kevyt ja provosoimaton, että en luontaisesti puske sen suhteen lainkaan. Voin vain "kellua" kuplivassa fiiliksessä sen kummemmin odottamatta. Tämänkaltainen irtipäästäminen on usein kuitenkin vaikeampaa, kun asiat käyvät enemmän 'kohti'.
Aloittamani pohdinta sisäisen kasvun ja kiireen tai kiireettömyyden suhteen tuntuu puoltavan kuitenkin tuota vanhaa sanontaa. Onko siis niin, että jos en valitse opetella jo riittävän varhain sisäisen viisauden saloja, hanke muodostuu ajan mittaan haastavammaksi sekä minä joustamattomammaksi, jolloin todennäköisyys sille, että tässä elämässä mahdollistuisi se kaikkein potentiaalisin mahdollinen sisäinen kasvu, vähenee - kuin hiekka tiimalasissa?
Valinnanmahdollisuus on suotava.
Jos näin on, ansaitsevat lapsemme ja nuoremme kaikki mahdollisuudet, toistan KAIKKI MAHDOLLISUUDET, tiedon, ymmärryksen, hyväksynnän ja tuen etsiä sisäiset aarteensa jo mahdollisimman varhain. Siellä sisällä ne kutakin kuitenkin odottavat, vaikka sitten jäisivät lopulta löytämättäkin. Kaikkien tulee saada reilu mahdollisuus valita. Itse. Voitko kuvitella ottavasi vastuun siitä, että et kertonut, jos ymmärsit?
Tunnista esteet ja ylitä ne!
No - nythän meillä näyttää olevan tämän olettamuksen suhteen jo realisoitunut ja olemassa oleva haaste. Kieltämättä isolta tuntuva. Ehkä jopa valtava. Lisäksi kompleksisesti monitulokulmainen etenkin, koska emme usein näe sitä edes esteeksi. Tämän päivän lasten ja nuorten fokus on jo pitkälti aivan normaalitilana itsen ulkopuolella: muun muassa länsimainen koulujärjestelmä opettaa pitkälti ulkoisesta (yleissivistykseksi kutsutaan), sosiaalinen media sen kuin laajenee ja muuttuu yhä houkuttelevammaksi (ja pakollisemmaksi) ja virtuaalimaailmatkin ovat syntyneet tai hurjaa vauhtia syntymässä. Yleisesti mietimme muita ja sitä, mitä muut ajattelevat tai sanovat enemmän kuin itseämme.
Tämän lisäksi aikuisetkin/vanhemmatkin/vaikuttajatkin tuntuvat osaavan tai haluavan vain harvoin ohjata jälkikasvun huomiota sisäänpäin etenkin, jos lapsi tai nuori osoittaa heti alkuunsa tavalla tai toisella kiinnostumattomuuden merkkejä. Mistä siis halu, aika ja ymmärrys sanoa vähintäänkin välillä EI noille 'normaaleiksi käyneille' pakollisille maailmoille ja KYLLÄ pysähtymiselle ja sisäisen kumun kuuntelemiselle? Entä, jos KYLLÄ-vaihtoehtoa ei osaa edes kaivata, eikä kukaan siitä anna vinkkiä. Onko aikaa rajattomasti? Voiko mahdollisuudet menettää?
Itse elämä on yksi suuri henkisen harjoituksen kenttä. Ihan joka päivä.
Se on osa elämää
Sisäinen kasvu ei ole mikään erillistapahtuma. Se ja sitä tapahtuu ihan muun elämän rinnalla. Niin sanotusti muuta elämää ei siis täydy, eikä edes pidä lopettaa. Elämä on päinvastoin yksi suuri henkisen harjoituksen kenttä. Kun sen sellaisena alkaa hahmottamaan. Valinta on kuitenkin tehtävä. Myös työ on aivan itse tehtävä. On niin halutessaan päätettävä irrottaa säännöllisesti aikaa itselleen ja siedettävä tunnetta, joka on mahdollisesti täysin poikkeava ja ehkä pelottavakin verrattuna muuhun sekä muiden kokemaan/kokemattomaan tai sanoittamaan/sanoittamattomaan. On löydettävä oma luottamus siihen, että palkinto odottaa, ja se saattaa olla lahjoista suurin.
En usko, että ihmisen suurin haaste liittyy tänä päivänä enää tietoon tai suorittamisiin liittyviin juttuihin. Uskon sen liittyvän pysähtymiseen. Ei sanoissa pysähtymiseen, vaan ihan käytännössä pysähtymiseen. Eikä vain edes siihen, että jäisi fyysisesti paikalleen, vaan ennemmin siihen, kestääkö ihminen sen, mitä hiljaisuudessa alkaa tapahtumaan. Ja omaako ihminen tahtotilan, sitkeyden ja rohkeuden, kannustavista tukiverkoista puhumattakaan, johdattaa tämä uskomaton kokemus suurimmaksi voimakseen. Uskaltautuuko ihminen tuntemattomaan, vaikka kenenkään muun ei tietäisi valitsevan samoin?
Oletko valmis? Realismia on, että luvassa on kyllä haasteita: esimerkiksi et usko itse tähän juttuun, tukiverkostosi ja yhteiskunta ei usko, eikä tue tähän suuntaan ja/tai rohkeus ja kantti eivät vain riitä. Paineet ja odotukset ulko- ja sisäpuoleltamme ovat usein todella kovat (jopa sietämättömät) etenkin, jos ne ovat vaikuttaessaan hyvin tiedostamattomia. Halumme olla hyväksytty ja kuten muutkin on yksi suurimmista meihin vaikuttavista vetovoimista. Sen vuoksi usein palaamme vanhaan. Entä mahdollisuudet onnistumiselle: kaikki on jo sisällämme, intuitiota oppii kuuntelemaan, sydän ei lakkaa puhumasta, vaikka olisimme sille kuinka ilkeitä, kun saa maistaa tällaista kasvukokemusta (vaikka pienenkin palan), ei siitä enää halua luopua JA kaikki ON mahdollista.
Miksi lapset ja nuoret sitten liikuttavat minua? Heissä tuntuu olevan luontaisesti jotain, mikä ymmärtää enemmän. He eivät myöskään useimmiten tunnu olevan siitä lainkaan tietoisia. He tulevat vaikuttamaan itsensä kautta tähän maailmaan jatkossa. Puhumme isossa kuvassa ihmisen upean potentiaalin käytöstä ja keinoista sen tehostamiseksi samanaikaisesti, kun annamme tuon tiedostamattomuuden lisääntyä ja toisaalta tietoisuuden valua hukkaan. Minä en halua ottaa vastuuta siitä, että jätin kertomatta. Siksi kerron. Kuunteleminen on kunkin oma, tärkeä ja sellaisenaan arvostettava valinta. Tee kaikessa viisaita päätöksiä oman elämäsi suhteen. Olipa se mitä tahansa. Ja jos vielä tänään ajat itsestäsi ohi huonommalta tuntuvalla päätöksellä, tee huomenna itseäsi kunnioittavampi ratkaisu.