Rakkauden voima - matka tuntijaksi
Oletko jo oppinut tarkkailemaan ajatuksiasi kuitenkaan niihin samastumatta? Vaikka jonkinkin verran? Edellisessä blogikirjoituksessaan: "Mieli - loistava palvelija, hirvittävä isäntä" tietoisemman elämän KUMU-koutsi Mika Martikainen pohti, kuinka läsnäoloharjoittelustakin voi muodostua pakokeino. Läsnäolon viisas tehtävä ei kuitenkaan ole tarjota tuollaista uutta suojaa kivulta, vaan auttaa meitä tunnistamaan kaikki se, mikä vie meitä pois hetkestä voidaksemme kohdata, käsitellä ja eheytyä. Mitä roolia rakkauden voima tällä mielenkiintoisella ihmisyyden kasvupolulla sitten esittääkään?
Tietäjästä tuntijaksi
Olen itse ollut aina enemmän asioiden tietäjä kuin tuntija yrittäen ratkaista suurimman osan elämäni tunneperäisistä ongelmista itseni ulkopuolelta keräämäni tiedon avulla. Omalla kohdallani katson tämän johtuneen suurista emotionaalisista kivuista jo varhaislapsuudessani. Jälkikäteen ymmärrän dissosioineeni vahvasti omasta mielestäni ja tunteistani sinä hetkenä, kun palasin ekaluokkalaisena koulusta löytäen oman äitini kuolleena kotoa.
Tilanne tuntui lapsesta surrealistiselta ja epätodelliselta. Muistikuvissani katsoin tilanteessa itseäni pitkään ylhäältä, etäältä ja ulkopuolelta. Sydämeni sulkeutui kivusta, enkä muista kyenneeni enää itkemään ellen kokenut jotain todella vahvaa ja voimakasta. Nämäkin tunnekokemukset tästä eteenpäin joko aiheutin tai hakeuduin niihin itse.
Emotionaalista tukosta on vaikea kuvata mitenkään muuten kuin kalvavana sisäisenä tunteena siitä, ettei ole "lupaa" omiin tunteisiinsa. Ne tuntuvat vääriltä, häpeällisiltä ja lapsellisilta. Meistä ihmisistä suurin osa kärsii jollain tasolla yhteyden puutteesta omiin tunteisiinsa ja siten eheästä yhteydestä itseen. Identiteettimme traumatisoituessa tavalla tai toisella traumaa triggeröivien tunteiden välttelystä tulee lähes taiteenlaji ja samalla itseään toistava matka kohti väistämätöntä. Tuo väistämätön on traumaan liittyvien tukahtuneiden tunteiden triggeröityminen ja kohtaaminen yhä uudelleen ja uudelleen. Jossain vaiheessa.
Moni kärsii yhteyden puutteesta omiin tunteisiinsa ja siten eheästä yhteydestä itseen.
Näkymättömän haavan kantajana minusta kehittyi murrosiässä nuori kapinallinen, joka kätki pitkälti tiedostamatta kipunsa impulsiivisen huolettomuuden ja välinpitämättömyyden alle. Kapinallisena sain toilailluillani muilta huomiota. Koin nurinkurisesti olevani rakastettu vain esittäessäni upeasti rooliani ja ollessani itsetuhoinen. Todellisuudessa olin kovan kuoreni alla aina herkkä ja neuroottinen siitä, mitä muut minusta ajattelivat. Olen molempia edelleen. Nyt opettelen kieltämisen sijaan elämään niiden kanssa.
Itseään tuntematta roolista toiseen
Kapinallisen roolista vapautuksen ratkaisuni oli siirtyminen seuraavaan. Siis seuraavaan rooliin. Etsin täysi-ikäisyyden kynnyksellä elämääni epätoivoisesti merkitystä ja suuntaa. Löysin sen tuolloin hengellisistä asioista sekä uskosta Jumalaan. Olin jo lapsena oppinut, että ongelmat ihmisen elämässä johtuvat juuri tämän suhteen puuttumisesta. Ja elämäni oli pelkkää kärsimystä sekä ongelmaa. Kapinallisesta tulikin uskovainen, ja pääsin jaloilleni sekä kiinni "normaaliin" elämään. Tämä vaihe oli kuin tuhkimotarina, mitä ei tunnuttu pitävän lähtökohdistani kovinkaan todennäköisenä.
Hengellinen yhteisö ja hengellinen identiteetti antoivat entiselle kapinalliselle turvalliset rajat sekä tunteen siitä, että mennyt elämä kipuineen oli todellakin jäänyt taakse, eikä sitä ollut tarve enää muistella. "Hengellisyyteni" teki minut kuitenkin uudella tavalla kovaksi tarjoten petollisen tunteen siitä, että tiesin elämästä kaiken tarvittavan ja olin uskoni ansiosta jopa parempi kuin muut. Tunsin tällä kertaa kapinan sijasta raamattuni - mutta en edellenkään itseäni.
Tunsin uuden roolini, mutta en edelleenkään itseäni.
Hengellisyydestä ja uskostani huolimatta en kyennyt kuitenkaan edelleenkään tuntemaan omia tunteitani tai itkemään omia asioitani. Tuossa elämänvaiheessa valintani näyttäytyivät puhtaan älyllisinä päättelyyn perustuva kumppanin valinta mukaan luettuna. Tässä kohdassa välillä oikeasti ajattelin, ettei tunteitani enää vain ole tai en enää niitä tarvitse. Ehkä Jumala on vapauttanut minut niistä? Ajoittain epäilin tunteettomuuteni johtuvan siitä, että olin jo käsitellyt ne onnistuneesti.
Haavoittuneet parantajat ja tiedostamaton halumme auttaa
Ehkä hauskinta tai ironisinta on, että toimin tuohon aikaan vastuullisena hengellisen yhteisön työntekijänä sielunhoitotehtävissä, ja minuun luotettiin kivun kohtaamisessa. Toimin olkapäänä toisten kivuille kuunnellen viikoittain vuosia eri-ikäisten ihmisten mitä erilaisimpia haasteita, kipuja ja ongelmia sekä rukoillen heidän kanssaan niiden eheytymisen puolesta. Luulin tuolloin vilpittömästi vain haluavani auttaa muita kivusta vapaiksi.
Nyt ajattelen, että tiedostamaton syy sille, miksi hakeuduin ja vedin puoleeni auttamistehtävän, jossa asemoiduin kohtaamaan säännöllisesti muiden kipua, oli oma vielä käsittelemätön sekä tiedostamaton alitajuinen kipuni. Muiden kipua kohdatessa saatoin turvallisesti saada yhteyden myös omaan kipuuni. Saatoin itkeä omaani muiden kivun kautta. Auttajan roolissa sain mahdollisuuden asettua turvallisesti muiden kivun "yläpuolelle" ilman, että jouduin itse myöntämään omaa kipuani tai paljastamaan haavoittuneisuuttani. Tuolloin en toki tiedostanut pelkoani sen suhteen.
Tuon kokemuksen valossa ja näin jälkikäteen näen, että ennen sisäistä eheytymistämme halumme muiden auttamiseen perustuu enemmän tai vähemmän oman tiedostamattoman kipumme kohtaamisen tarpeeseen toisten avulla. Muita auttaessa yritin itsekin pelastaa omaa haavoittunutta sisäistä lastani. Tuossa kehitykseni vaiheessa olin muita auttaessani ja pelastaessani kokemassa omaa kätkettyä kipuani sekä pelastamassa siltä samalla itse itseäni.
Koen, että tämä ilmiö koskee kaikkea auttamista, eikä rajoitu ainoastaan uskonnon tai muun "hengellisyyden" nimissä tapahtuvaan auttamiseen. Työskentelin pitkään myös yhteiskuntamme näkökulmasta katsottuna korkeasti koulutettujen ammattiauttajien parissa. Tuo kokemus auttoi minua näkemään omastakin tiedostamattomuudestani käsin tapahtuvan auttamishalun olevan ihan universaalia.
Hiukan kärjistetysti kuvaten ne ihmiset, jotka tekivät töitä etenkin sosiaalisten tai psykologisten kipujen parissa, olivat usein myös juuri heitä, jotka vaikuttivat itse olevan yksilöinä ja yhteisöinä ongelmissa sekä suurimman avun tarpeessa. Vaikka usein täysin tiedostamattaan. Kumpi tuossa tilanteessa sitten mahtaakaan olla todellisuudessa tietoisempi: oman kipunsa eli haavoittuvuutensa rehellisesti myöntävä ihminen/potilas/valmennettava vai auttajan roolissa oleva henkilö - oli hän sitten sosiaali- tai nuorisotyöntekiä, psykologi, terapeutti, konsultti, sielunhoitaja, pastori, guru, valmentaja, koutsi, lääkäri, sairaanhoitaja tai kuka hyvänsä, joka asettuu statuksellaan muiden kivun yläpuolelle yrittäen tiedostamattaan pelastaa siltä itseään? Ja mitä tekemstä näillä hiljaisilla taustoillamme on todellisen kohtaamisen ja eheyttävän läsnäolon rakentamisen mahdollisuuksiin?
Kovasta haavoittuvaksi
Omassa kokemuksessani sisäinen eheytyminen on ollut toistuvaa nöyrtymistä myöntämään tosiasia, ettei asioiden tietäminen ole ollut yhtä kuin itsen tuntemista ja ettei matkalla ole ollut itselleen avoin eikä tunteilleen rehellinen. Tämä on seikkailu, jonka askeleita otetaan ja harjoitellaan päivittäin. Kun on ehtinyt vuosikymmeniä valehtelemaan itselleen tietävänsä mielestään tunteistaan kaiken, antautuminen vähitellen tietäjästä tuntijaksi tuntuu pelottavalta ja haastavalta.
Muutosmatka tuntuu usein myös pelottavalta.
Olen myös alkanut tiedostamaan, ettei ketään pidä eikä voi pelastaa omalta kivulta tai kärsimykseltä. Juuri henkilökohtainen kärsimys on osoittautunut suurimmaksi oppaakseni, kasvuni edistäjäksi sekä henkisen kehitykseni käynnistäjäksi. Yhdyn koko sydämestäni Tommy Helstenin viisaisiin sanoihin: "Elämä on meille rakkaudella räätälöityä kärsimystä." Kukaan meistä ei elämässä pelastu kärsimykseltä, ja kärsimys on astunut itsellenikin vieraaksi useamman kerran eri muodoissaan opettamaan aina sitä tärkeintä - rakkauden tuntemista.
Sokea tietäjä kohtaa näkevän tuntijan
Maailmankaikkeudella on keinonsa auttaa sokeat tietäjät takaisin kohti valoa. Ollessani valmis aloittamaan oman matkani kohti syvempää itsetuntemusta, sain siihen myös oppaan toisen ihmisen muodossa. Tuohon aikaan sain tutustua Outiin, joka on aina ollut tuntija siinä, missä minä olen ollut tietäjä.
Outilta olen oppinut sen, että ihminen, joka kykenee olemaan toiselle läsnä, kuuntelemaan ja hyväksymään toisen sellaisena kuin tämä on ostamatta tämän esittämiä rooleja, antaa peilin nähdä ja tuntea minulle itseni. Sellaisen ihmisen läsnäolossa saamme mahdollisuuden laskea vähitellen rooliemme suojamuureja ja tulla jälleen haavoittuviksi. Ainoastaan haavoittuvina voimme olla tuntemisen tasolla jälleen rehellisesti yhteydessä itseemme ja kokea sen mitä on, eikä sen mitä toivomme tai kuvittelemme olevan. Näin saamme mahdollisuuden tulla epätodellisesta todellisuuteen. Outi on ollut minulle ensimmäinen tällainen ihminen.
Aidon kohtaamisen ja hyväksynnän peilissä näen ja tunnen itseni.
Uskallus tulla jälleen haavoittuvaksi on ollut avain tukahdutetun kipuni tuntemiselle ja eheytymiselle. Tällaisen luottamuksen syntyminen ei ole tapahtunut minun kohdallani yhdessä yössä tai päivässä. Ymmärrän myös sen, miksi haavoistamme käsin saatamme jopa paeta sellaisia ihmisiä, jotka paljastavat roolimme niitä ostamatta. Ymmärrän siis myös itseäni. Aluksi on vain niin pelottavaa tulla nähdyksi haavoineen kaikkineen sellaisena kuin todella on, eikä sellaisena kuin haluaa muille sekä itselleen esittää olevansa. Outi ei yrityksistäni huolimatta onneksi ole matkan aikana 'ostanut' tietäjääni, eikä liioin muitakaan haavojeni kätkemiseen kehittämiäni taitavia rooleja.
Outilta olen saanut kerta toisensa jälkeen nöyrästi oppia todeksi sanat: "Vaikka minä tietäisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon, ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin vuoria siirtää, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi."
Ihminen, joka kohtaa itsensä ja toiset tietämällä, on aina heikompi ja voimattomampi kuin se, joka kohtaa itsensä ja toiset sydämellä. Jälkimmäinen on Outin supervoima sekä ihmisenä että valmentajana. Sitä Outissa ihailen ja nöyrästi itse opettelen. Suosittelen Outia valmentajana sinullekin elämän pienissä ja suurissa muutospisteissä.